Kurkistus pieneen, aurinkoiseen maailmaan
« Rakkaus on hölmöille (vielä kesken.) »

Welcome Guest. Please Login or Register.
Dec 21, 2009, 1:23am




Kurkistus pieneen, aurinkoiseen maailmaan :: Kirjallisuus :: Novellit :: Rakkaus on hölmöille (vielä kesken.)
   [Search This Thread][Reply] [Send Topic To Friend] [Print]
 AuthorTopic: Rakkaus on hölmöille (vielä kesken.) (Read 103 times)
marjut
New Member
*
member is offline





Joined: Apr 2006
Posts: 1
Karma: 0
 Rakkaus on hölmöille (vielä kesken.)
« Thread Started on May 16, 2006, 2:59pm »
[Quote]

Häly harmaassa käytävässä oli tasaista, ajoittaisia kohoumia lukuun ottamatta. Oppilaat virtasivat kohti ennestään tuttuja luokkia, joissa olisi tarkoitus seuraava tunti pitää. Massassa liikkui pieniä parvia, kukin omaan suuntaansa hiipparoiden. Koulun pinnalliset ja mallimaiset oppilaat levähtivät rappeutuneen rakennuksen ainoille sohville, tirskuen ja juoruillen tavallisista pulliaisista. He tiirailivat tarkasti jokaisen söpön kundin kiireestä kantapäähän ja antoivat pisteitä näiden takamuksille. Pirteä ja pieni urheilijatyttö viiletti poninhäntä heiluen kohti bilsanluokkia, ohittaen vaisun pojan, joka oli syrjäytynyt muusta porukasta.

Seisoin enkunkirja kädessäni seinän vieressä ja kuulustelin kaveriltani läksyksi tulleita sanoja. Kyselyn uhri näytti kärsivältä ja väitti, ettei ikinä saisi sanakokeista edes seiskaa. Essi-parka yritti, muttei millään menestynyt kielissä. Mun kävi häntä oikeastaan sääliksi, siksi valitsin kaikki naurettavan helpot sanat muiden joukosta.
”Hei, kyllä sä nämä opit”, mutisin pamauttaessani kirjan kiinni opettajan köpötellessä pienessä ja pyöreässä olemuksessaan meidän luoksemme ja avatessa oven. Valuimme sisään ja lysähdin paikalleni, vetäen tunnollisesti kirjani uudelleen esiin.

”Elisa,” sipisi joku takanani ja sai minut käännähtämään tuolissani. Elisa Koivula, olen se mä. Ei mikään kummempi nimi, tosin saan kuulla aika usein DNA-mainoksista, minkä monet kaverit vitsiksi vääntää. Mua on hyvin vaikea kuvailla, koska mä en oikeastaan ole yhtään mitään. Tai no joo, ehkä pitkä. 179 senttiä, lauta. Mussa ei ole minkäänlaisia muotoja, mikä saakin yhdeksännellä luokalla käyvän neitokaisen tuntemaan itsensä ahdistuneeksi toisten vastakohtien seurassa. Mulla on rillit ja ruskeat hiukset, jotka on aika usein löysällä ponnarilla. Siniset silmät. En ole syrjitty, enkä suosittukaan. Ihan normaalia massaa, joka rakastaa ajattelua ja piirtämistä, vaikken siinä kovin hyvä olekaan, näin rehellisesti sanottuna. Kirjoittelu ja lukeminenkin ovat ihan mukavia. Hiihtämistä rakastan ylikaiken.

”Joo?” hymähdin Masalle, joka anova hymy huulillaan pyysi saada kopsata läksyjä. Torjuin hänen anelunsa nopealla pään pudistamisella ja kehotin häntä tekemään tehtävänsä kotona. Se oli tärkeilevästi sanottu, mutta minkäs sille mahtaa. Kuulin jotain rouva Kirahvin tapaista vielä takaani, mutta se sai mut vain naurahtamaan. Nojasin käteeni ja vaivuin puolittaiseen horrokseen. Auringon valo tulvi ikkunasta ja lämmitti mukavasti selkääni. Opettaja puhui tasaisella äänellä ja luokka oli ihmeen vaitonainen. Olo oli mukavan raukea...

”Elisa, are you okay?” kuului jonkun sumun lävitse ja avasin väsyneesti silmäni. Mä olin tainnu nukahtaa johonkin ihanaan ja kevyeeseen oloon, mutta nyt taas rämähti harmaan valkoinen luokka tajuntaan. Epämääräisiä pyrskähdyksiä helisi sieltä täältä ja opettaja Tellervo ’Tyllerö’ Taaperman katsoi minuun huolestuneesti.
”Er, yes...” mutisin, mutta samantien nousinkin seisomaan: ”or no... Tai siis mulla on vähä huono olo...”
”Ehkä sinun olisi hyvä lähteä terveydenhoitajan kautta kotiin, tyttö pieni”, hymyili Tyllerö ystävällisesti ja keräilin tavaroita laukkuuni. Ei mulla mikään ollut, ei vain kiinnostanut istua koulunpenkillä mätänemässä.

”Jos sulla oikein paha olo on, nii kyllä sä voit mennä. Koita parantua”, hymähti terkkari ymmärtäväisesti. Mä en käynyt kovin usein vastaanotolla, pelkästään silloin kun oli tarkastukset. Tunne oli outo astellessani lumista tietä pitkin kohti kotia –en ollut ikinä ennemmin lintsannut. No enhän mä nytkään sitä tavallaan tehnyt. Onhan mulla hiukan pää kipeä, koitin uskotella itselleni ja sipaisin ruskean hiussuortuvat pois vihreiden silmien edestä, jotka heijastivat aina ajatukseni. Olen melko läpinäkyvä tyyppi, ja se on haitannut minua koko pienen ikäni. En tajua miten Tyllerö ja terkkarikin saattoivat ottaa minut tosissaan. En osaa valehdella.

Rymistelin portaita ylös, kolmanteen rappuun ja repäisin oven auki. Asuimme kolkossa kerrostalossa, joka oli ikään kuin muovailtu harmaasta kurasta. Meidänkin asuntomme oli tumman sävyinen ja koriste esineitä oli hyvin vähän. Kylpyhuoneessa haisi märäntyneelle ja keittiössä uhkasi hukkua valtaisaan tiskivuoreen. Kirpparilta ostettu monesti paikattu sohva oli oksettavan ruskea ja likainen. Mun äiti oli menehtynyt auto-onnettomuudes vuosi sitten ja iskä ei jaksanut pitää huolta talosta. Veli katkaisi yhteytensä meihin, enkä mä vieläkään tiedä miksi.

Jaakko Koivula oli töissä Atrialla, sähkömies kai. Hän on laiha ja harmaita hiuksia on tippunut jo reippaasti sen päästä. Hampaat ovat valkoiset ja tasaiset. Silmät olivat lämpimän ruskeat, mutta katseesta oli kadonnut äidin kuoleman jälkeen se tietty loiste ja onnellisuus, jättäen tilalleen tyhjyyden, joka ei yhtään sopinut ruskeaan sävyyn. Hymyjä isä väläyttelee hyvin harvoin ja kaipa mies itkee vieläkin melko usein. Onneksi se ei ole sortunut tupakalle tai alkoholille. Nappasin banaanin puisesta korista ja söin sen kiireesti, vaihtaen sen jälkeen vaatetukseni verkkapukuun. Tämä tyttö lähtisi nyt ’parantelemaan’ itseään lumen sekaan, sukset jalassa.

Aurinko kosketteli hankea kultaisilla sormillaan, saaden sen kimaltelemaan kauniisti. Pakkanen pakotti hengityksen höyryksi ja se kipristeli varpaissa. Hiki valui pitkin selkääni hiihtäessäni ylämäkeä reippaaseen tahtiin. Metsän keskeltä korviini ei kantautunut mitään muuta kuin suksien liunta lunta vasten, puuskutukseni ja tuulen vieno humina mäntyjen ja riisuuntuneiden koivujen seassa. Mä purin kokeista aiheutuneet paineet pois nopealla ja lihaksia rasittavalla temmolla. Nopeampaa, yhä vain nopeampaa! Mäki alas, sitten oli vuorossa tasaista matkaa. Kiihdytin vain vauhtiani ja kohta kyljessäni alkoi tuntua ilkeä pisto. Puuskutin eteenpäin aikani, kunnes ilkeä ylämäki sattui jälleen tielleni.
---
Se on vielä kesken. Aika tavista, mutta pitäähän tuollaistakin kokeilla. Jatkossa tulee tapahtumaan kyllä vielä enemmän.
Link to Post - Back to Top  IP: Logged
   [Search This Thread][Reply] [Send Topic To Friend] [Print]

Google
Webaurinkokulma.proboards.com
Click Here To Make This Board Ad-Free


This Board Hosted For FREE By ProBoards
Get Your Own Free Message Boards & Free Forums!